Taas yritän, mut sanat ei riitä vaikka, kuinka selitän. -Antti Tuisku

(Miten niin säälittävä lainaus? Valmistautukaa yhtä säälittävään haikailuihkuilublogaukseen.)

Huomenna on viimenen Suomi-koulukerta. Viimenen kerta siis, kun ollaan siinä tupakansavuisessa kahvilassa juomassa kahvia. Pitäsköhän sen kunniaksi ihan syödäkin jotain? Ne on siellä kahvilassa ainakin innossaan, kun pääsevät meistä taas kesäksi eroon... Ajatelkaa nyt, tusinan verran suomea kalattavia naisia siellä istuu puolitoista tuntia. Voi niitä raukkoja.

Huomenna on myös tasan kolme viikkoa siihen, että mä lähden täältä kotiin. Tein jo ensimmäisen asian sen hyväksi: hankin paperikassin, johon alan pikkuhiljaa laittaa vaatteita ja muuta krääsää, joita en vie kotiin.

Hassua, kun itse lähtee pois ja sitten oikein tulvii tietoa kaikista, jotka on lähdössä kesällä/syksyllä auppariksi. Meidän perhe on saanut jo hakijoilta postia ja saan kommentteja ja maileja innokkailta ulkomaillemenijöiltä. Jännää, kun itsellä ei koskaan ollut sellasta suunnittelu- ja hakuvaihetta kunnolla. Ranskanopettaja kertoi mulle yo-päivänä, että Vili ja Allan tarttee au pairin ja minä mailasin Sarkulle. Kuukauden päästä sitten sain tiedon, etten päässyt opiskelemaan ja tämä perhe halusi minut tänne edelleen ja niin lähti sitten lentolippu ostoon. En koskaan edes harkinnut muita perheitä tai katsellut netistä mitään au pair -juttuja. Mulle oli ihan selkeetä, että jos lähetään ulkomaille, niin sitten tullaan tänne. Ja täällä ollaan.

Hymyilyttää ajatella itseään joskus vajaa vuosi sitten. Olin ihan innoissani/paniikissa/ahdistunut jollain tasolla, kun mietin tänne tulemista. Perhe vaikutti mahtavalta, Sveitsi hyvältä kohdemaalta, ranskan oppiminen käytännössä ihan liian hyvältä... Tunteet meni kyllä melkoista vuoristorataa näitä juttuja miettiessä. Mutta kyllä se oli aina ehkä 90% varmaa sydämessä, että tänne lähdetään joka tapauksessa.

Vaikka kaikki kuvitelmat au pairiudesta olikin melkoista hattarapilveä, eikä ne kyllä puoletkaan vastanneet todellisuutta, ei tänne lähteminen kaduta tippaakaan. Vaikka tää blogi onkin täynnä ruikutusta ikävästä ja pahoista juustoista (joita mä nykyään syön kuin pieni... mikälie, joka syö juustoa innoissaan), niin kaikki huonot jutut oon saanut tuplana takasin hyvinä juttuina. Ja aika kultaa muistot, eli eipä kovin montaa huonoa juttua edes muista. :)

Ehkä parasta on, että mulla on nyt kaksi perhettä. En vois enää ajatellakaan, että Sarkku, PY ja pojat ei kuuluis mun elämään. Tulee kyllä niitä ihan valtava ikävä. Oon varmaan ihan vesiputouksena sitten viimesenä päivänä ja lentokentällä, kun lähden kotiin...

Roos sanoi mulle yhtenä viikonloppuna, kun käytiin jäätelöllä nizzalaisten vieraiden ja PYn kanssa, että 'Your dad is the best'.

'I know Roos, i love my family. My both families.' ^^