Aitova, aitova, tää on aitoo kamaa (aitoo oikeeta rakkautta). -Nopsajalka

Mulla on nyt joku luovuusaalto, mutta on hirveesti sanottavaa ja koska käytännössä tän blogin takia mun oikee päiväkirja on ihan kuollu ja kuopattu, niin vuodatan tänne.

Kun oltiin Annukan kanssa Manchesterin Art Galleryssä, näin siellä yhden pariskunnan. Nainen otti sen miehen kädestä kiinni ja ne kattoi yhdessä jotain taideteosta. Iski jotenkin ihan kummallinen olo siitä.
Tajusin, että enää pari kuukautta ja mäkin voin ottaa Arimoa kädestä kiinni. Ja että lokakuussa me asutaan yhdessä (toivottavasti) ja mun ei enää tarvitse vaan katsoa sen kuvaa läppärin ruudulla. Ihan outoa. En ollut edes kauheasti ajatellut tätä ennen tota Galleryn tapausta. Olin jotenkin turtunut tähän, että ympärillä on aina sellanen 1,5m joka suuntaan, jonka sisälle joku ihminen eksyy maksimissaan kerran kuussa täällä Sveitsissä. Pusukin tuntuu ajatuksena niin megaluksukselta tällä hetkellä. Ja kohta mä saan niitä niin paljon kuin tahon! Ja voin vaikka ajaa sen takia Upinniemeen tapaamaan Arimoa, vaikka se onkin armeijassa! Enää kaks ja puoli kuukautta. :)
Heh. Joskus teininä menin vannomaan, etten koskaan tee niinkuin äiti ja rakastu päätäpahkaa johonkin ensimmäiseen ihmiseen, jonka kanssa tiet törmää ja mene sen kanssa naimisiin. Nyt tuntuu siltä, että se päivä on kyllä varmaan mun elämän onnellisin. :)
Nyyh, nyt mulla tuli ikäväkohtaus.
Saa lähettää halauksia postissa. Tulis tarpeeseen.

Me oltiin joskus nuoria. :) Otetaanhan uus tällanen kuva, Arimoni, kun tuun takasin? :)